Aistisuuden siirtymiä - taustasta nousseita eleitä

Lachenmann Art 15.10.—5.12.2025

Jukka Rusasen teoksista voisi todeta, kuten rokokoomaalari Watteausta: Hänen kepeän eleganteissa teoksissaan häilyy melankolinen pohjavire. Viettelevää kauneutta sävyttää tuntu hetkellisyydestä, tavoittamattomuudesta.

Rusasen teoksille on tyypillistä erityisen vahva suhde maalaustaiteen pitkään historiaan. Hänen spontaanin oloiset, tilallisessa vapaudessa leijuvat moni-ilmeiset siveltimenvetonsa hyödyntävät traditiota virtuoosimaisesti. Aivan kuin maalaustaiteen kiehtovimmat eleet olisi pyydystetty maalauksen pinnan avoimeen tilaan, nautittaviksi.

Ajattelun airueena on kulkenut Jean-Antoine Watteau (1684-1721). Tarkemmin kyse on poispäin kääntyneestä hahmosta, josta aistimme ainoastaan upeina vaaleanpunaisina sävyinä hohtavan kahisevan silkkipuvun maalauksessa Fête champêtre.

Watteaun fêtes galantes -lemmenjuhlia luonnonhelmassa kuvaavissa maalauksissa todellisuus ja illuusio, aidot tunteet ja teeskentely ovat viehättävässä, joskin surumielisessä flirtissä keskenään. Taianomaisen ihanan onnen ja rakkauden tavoittelun puutarhoissa tilannetta tarkkailee usein katsojasta poispäin kääntynyt hahmo. Poseeraamisen asemesta ja katsottavana olemisen sijaan, hän katsoo ilakointia sivusta. Ajattelen kyseisen hahmon asuttavan myös Rusasen työskentelyä. Kriittisenä katsojana hän tarkkailee maalausta kulttuuristen toimijuuksien ja käytäntöjen kasaumana, joissa taidetyö tänä päivänä tapahtuu. Hänen viimeisimmissä teoksissaan hahmo on astunut ulos maalauksen pinnasta, noussut taustastaan.

Teoksessa Profane Observations valoa heijasteleva draperia on romahtanut torsoine raajoineen puoliksi lattialle. Se on ikään kuin sylkäisty ulos maalauksen viettelevästä maailmasta. Rokokoon sinitaivas on langennut syksyisen maiseman eteen. Illuusio maalaustaiteen keskeisenä toimijana on kyseenalaistettu ja pantu pois viralta. Toisaalla teoksessa Sublime taitoa, käsityötä, aikaa ja vaivaa vaatineeseen kudonnaiseen kääriytynyt hahmo seisoo ylväänä, ilmanalan ja taivaan sävyjä kuvastavan, historialliselle muotokuvamaalaukselle tyypillisen ovaalin maalauksen edessä. Hahmo koostuu taiteilijan itsensä kutomasta pellavakankaasta. Perinteisesti pellava on toiminut maalaustaiteen illuusioiden alustana. Tässä se on ilman illuusioita itsessään läsnä, ikään kuin katsomassa omaa muotokuvaansa.

Tulkitsen Rusasen käsittelevän maalaustaiteen merkityksiä ja suhteita yleisöönsä ja yhteiskuntaan, sekä kosketuspintoja ihmisyyden kokemuksellisiin ulottuvuuksiin. Eri aikakausien taidekäsityksiä edustavat teokset ja kulttuuristen tilanteiden värittämät taiteilijat ja katsojat kuultavat, risteävät ja limittyvät näyttelyn pohdinnoissa. Ne pulpahtavat vuoron perään objekteiksi ja subjekteiksi, katsojiksi, katsottaviksi ja tekijöiksi.

Näyttelyn taustalla on tiedostettu huoli: Toimiiko taide tänä päivänä yhdistävänä tekijänä? Mielletäänkö se ainoastaan ylellisyysesineeksi, joka rokokoomaalausten viettelevään tapaan tuo pikemminkin esiin yhteiskunnallista jakautuneisuutta ja turhamaisuutta?

Merkitykseltään epämääräisinä synesteettisen mielikuvan tuntuina häilyvät airueet ovat keskeisessä asemassa taidemaalarin työssä. Airueella tarkoitan aktivoivaa mieltä kiehtovaa tekijää, jota taiteilija ei valitse tietoisesti. Se ilmaantuu mieleen yllätyksellisesti esimerkiksi musiikkikappaleena, kehon tuntuna, tai kuten tässä Jukalla, hatarana muistikuvana maalauksen detaljista. Työskentely koostuu airueen ympärille, sitä tavoitellen. Sinänsä airueet edustavat taiteellisen työn ajattomia yhteyksiä. Kyse ei ole pelkästään suhteesta maalauksen traditioon, vaan erittelemättömästä, intuitiivisesta kosketuksesta johonkin sanoiksi aukeamattomaan tiedostumattomaan, elinvoiman kannalta syvästi merkitykselliseen. Airueesta taiteilija uuttaa elinvoimaa, siitä nousee teoksen työstämisen halu. Airueista poimitaan säikeitä, säkeitä, säteitä toisesta ajasta, arvoista ja tavoista olla maailmassa. Teoksissaan Rusanen arvioi ja työstää airueiden viettelemänä maalaustaiteen historiallisten arvojen ja asenteiden - oikeastaan ylipäätään maalaustaiteen mahdollisuuksia koskettaa ja kannatella meitä edelleen. Näillä tarkoitan esimerkiksi nykytaiteen käytännöissä usein marginaaliin sysätyn asetelma- tai muotokuvamaalauksen työstämisen ja katsomisen merkityksiä.

Historiallisista tyyleistä Rusanen on teoksissaan tapaillut erityisesti klassisen taiteen kauneuden ihanteita, samoin rokokoon halua kepeään aistiseen nautintoon. Näistä maailmankuvista hän tuo haituvia tapailtavaksemme, nykyiseen sovitettuina. Aivan kuin hän kuorisi menneiltä, jo yhteiskunnalliselta toimijuudeltaan haalistuneilta kuva-aiheilta ja sisällöiltä, niissä ajattomana elävän esteettisen essenssin. Viittaan esteettisellä sanan alkuperäiseen merkitykseen aisthêtikos, aisteilla havaittava. Tarkoitan moniaistisuutta, joka on maailman ymmärtämisemme perusta. Esteettisyys moniaistisuuden merkityksessä ilmenee Rusasen teoksissa vivahteikkaina tuntuina esimerkiksi ilmanaloista ja valosta, lähestyvistä ja etääntyvistä eri tahtisista, painoisista ja luonteisista eleistä, joita ei voi rajata vain yhden aistimuspiirin havainnoksi. Nämä kehollisesti rekisteröityvät mutta sanallista artikulointia pakenevat elementit ovat keskeinen osa Rusasen teosten toimijuutta. Ne toimivat siltana myös katsojan aistimuksellisuuteen.

Kiireen, informaatiotulvan, sosiaalisen median ja eriasteisten manipulaatioiden kyllästämän elämäntavan myötä sisäisyytemme tunnustelun paikat ovat käyneet vähiin.Eräs maalaustaiteen hienoimmista ominaisuuksista on sen tarjoama tila ja avoimuus katsojan assosiatiivisen ajattelun juoksulle ja omille tulkinnoille. Analyyttisen tiedon tuottamisen asemesta maalaustaiteessa pyritään pikemminkin esteettiseen resonanssiin ja kohtaamiseen, yhteyden rakentamiseen itseen ja maailmaan. Kun taiteellinen työ avaa reitin aiemmin tuntemattomaan ja tuo sen tunnusteltavaksi, se samalla elävöittää tekijänsä.

Myös katsojalla on mahdollisuus oman esteettisen resonoivuutensa nojalla tulla teoksen koskettamaksi.

Meitä yhdistää tarve elävöityä, löytää tuntuva yhteys minuuteemme ja sitä myötä maailmassaoloon. Tässä taide toimii aistisena oppaana. Yksityisyyden ja intiimin kohtaamisen alueena se on paradoksaalisesti yhteyttä kannatteleva toimija.

Tanja Pitkänen-Walter